Tämä klassikkoherkku ei todellakaan koreile ulkonäöllään - mutta maku on suoraan lapsuudesta!

VIIKKO 13

Hei pitkästä aikaa, te lapsuudesta tutut pikkuleivät!

Meidän äiti on kova leipomaan. Kun olin pieni, meillä oli aina pakastamisessa perinteisiä kanelipullia. Niitä sanottiin aina nimenomaan kanelipulliksi, ei korvapuusteiksi. Minun ja veljeni suurta herkkua oli kaivaa pussi pullia pakastimesta ja syödä niitä jäisinä. Muistan, että vielä lukioiässäkin saatoimme ystävieni kanssa hakea leffaillan herkuksi meidän pakastimesta pullapussin.

Äidillä oli säännöllisesti leivontailta, jolloin koko koti tuoksui pullataikinalta. Halusin aina syödä yhden palan taikinaa täytteineen ennen paistamista, se oli mielestäni aivan parasta. Samoin kuin raaka kakkutaikina silloin, kun äiti teki kuivakakkuja. Muistan, että ruinasimme veljeni kanssa niin pitkään, että hän teki meille kerran syötäväksi pelkkää taikinaa. Muistan yllättyneeni suuresti, kun jo muutaman lusikallisen jälkeen makea litku alkoi ällöttää. Oli sittenkin parempi vain nuolla kulhojen reunat.

Äiti teki usein myös mustikkapiirakkaa, vaniljakierteitä, munkkeja ja Hanna-tädin pikkuleipiä. Jos oli oikein juhla-aika, hän saattoi tehdä hevosenkengän muotoisia pikkuleipiä, joiden päät kastettiin suklaaseen. Silloin äiti harvemmin kokeili mitään monimutkaisia uutuuksia, kun taas nykyisin hän on yhtä kokeilunhaluinen leipuri kuin minäkin. 

Pinnalta rapeita, sisältä pehmeitä ja vain maltillisesti makeita. Nam!

Päätin viime viikolla ottaa ensimmäistä kertaa omassa keittiössäni kokeiluun varsinaisen klassikkoreseptin lapsuudesta. Vaatimattoman näköiset Hanna-tädin pikkuleivät eivät ole prameudella pilattuja, mutta makuhan on loistava! Ne sopivat mielestäni kaurakeksimäiseen tapaan välipalaksi, vaikkapa maidon kanssa nautittuna. Puolisoni söi niitä juuri eilen aamupalaksi kahvin kanssa. Pikkuleipiä on mukava rouskuttaa, kun niissä on kova pinta, mutta pehmeämpi sisus.

Ennen leipomista soitin tietenkin äidille kysyäkseni Hanna-tädin pikkuleipien OIKEAN reseptin. Netistäkin ohjeita näytti olevan runsaasti, mutta suurimmaksi osaksi nimellä Hanna-tädin kakut. Siis KAKUT! Eiväthän nämä värittömät pikkuiset pyörylät ole kakkua nähneetkään! Pikkuleipä on paljon parempi nimitys tälle herkulle.

Netin mukaan Hanna-tädin pikkuleivät kuuluvat monilla jouluun. Meillä ne eivät kyllä muistaakseni olleet mitenkään erityisesti joululeivonnainen, enkä usko, että muutenkaan kovin juhlava tarjottava. Luulen, että Hanna-tädin pikkuleipiä tehtiin ja syötiin meillä ihan muuten vain.

Itse tarjosin näitä perjantaina mikkeliläiselle ystävällemme, joka tuli vierailulle ensimmäistä kertaa. Pääruoaksi oli pasta bolognesea, jälkkäriksi kahvia ja Hanna-tädin pikkuleipiä. Tällä kertaa ei siis todellakaan hienosteltu, mutta kaikille maistui.

Näiden pikkuleipien tekeminen oli muuten naurettavan yksinkertaista ja nopeaa! Ainesosalistassakaan ei ole mitään muuta yllättävää kuin kerma, kaikki muu löytyy valmiina kotikaapista.

Hanna-tädin pikkuleivät meidän äidin reseptillä:

0,5 dl kermaa

1 dl sokeria

1/3 tl soodaa

0,5 dl voita sulatettuna

1,5 dl vehnäjauhoja

1,5 dl perunajauhoja

Sekoita kerma ja sokeri. Lisää sooda ja jäähtynyt voi. Lisää jauhot siivilän läpi ja sekoita. Tee taikinasta sormen paksuisia pötkylöitä ja leikkaa tasakokoisiksi paloiksi. Pyöritä palat palloiksi ja aseta pellille. Paista 200 asteessa noin 10 minuuttia.